Markku Rönkkö opetti, ettei naisesta kannata tehdä mainoshahmona naurettavaa. Hölmö mies on helpompi suvaittava.
Ajatusleikki: jos Mari Perankoski olisi mies, hänellä olisi koomikkona todennäköisesti samat tulot kuin Andre Wickströmillä ja kumppaneilla. Ja kai sitä Diane Keatonin omituista chaplin-pukeutumista enemmän matkittaisiin, jos tyyli oikeasti vetoaisi?
Juttelin asiasta eilen työparini kanssa. Hän epäili, voisiko naiselle nauramisen problematiikka juontua lopulta niinkin primitiiviseen seikkaan, ettei fyysisesti heikommalle saa nauraa?
Eleanor Rooseveltin kirja You Learn by Living on huima. Kokemusperäinen, pohdittu, helppo mutta syvällinen.
Valkoisessa talossa ollessaan Roosevelt sai runsaasti kysyviä kirjeitä amerikkalaisilta kotirouvilta, kuinka elämänsä sopisi elää. Ilmeisesti tästä vastaamisen rutiinista tiivistyi pikkuhiljaa tämä pieni elämänopas, joka tiivistyy: “We are the sum total of all the choices we have made.”
A leader sees greatness in other people. You can’t be much of a leader if all you see is yourself.
Markkinoinnissa ja etenkin graafisessa suunnittelussa oppii muita töitä katsomalla. Ja tehokkaasti tämä tapahtuu kaikenalaisia kokoomafoorumeita seuraamaalla.
Mutta ongelma on, että katsomiskokemukseen vaikuttaa itse casen lisäksi: esittelytekniikka, saitti ja toki vielä se, että niitä katsotaan ruudulta. Itse asiassa minkä tahansa casen saa valitettavasti nätiksi, kun tekee sen edeltävien tasojen ehdoilla. Siksi koiranäyttelyssä juoksuttajat juoksevat erikoisesti.
Taiteen arvo puhututtaa ja pohdituttaa aina. Halusi taiteilija sitä tai ei; asia on jostain syystä sisäänkirjoitettuna lajiin.
Hyvänä sijoituksena tai liiketoimintana pidetään toimintaa, joka tuottaa 6,5% voittoa. Eli jos investoin 1 000 euroa johonkin, saan siitä vuoden päästä 1 065 euroa. Se on itse asiassa melko vähän. Esimerkiksi huippuravintolat tuottavat noin 3%.
Ajattele, että jos taiteilijan investointi per teos (mallipalkkiot, materiaalit yms., oma aika) olisi 1 000 euroa, hän voisi pyytää suoraselkäisesti työstään 1 065 euroa. Eikö niin? Eli työhön pitäisi olla sitoutuneena paljon omaa riskiä.
Kummallisuutensa taiteen hinnoittelussa on nimenomaan tämän faktan täydellinen ignorointi. Taiteilija odottaa työstään täysin kohtuutonta tuotto-odotusta. Etenkin Suomessa.
Pitää siis myydä joko paljon halvemmalla tai taiteilijan pitää ottaa paljon isompi riski päästääkseen vallitsevan arvonmuodostuksen horisonttiin.
Kävin New Yorkissa katsomassa taidetta: Metissä, Whitneyssä ja Gagosianilla. Etenkin Whitneyssä amerikkalaisen taiteen retrospektiivi yllätti sympaattisuudellaan. Klassikkotyöt olivat melko pieniä. Toisin sanoen reproduktiot ovat alkaneet elää omaa maailmaansa ihmisten mielissä.
Toista laitaa edustivat Gagosianilla Anselm Kieferin massiiviset maalaukset, joiden idea tuntui piilevän nimenomaan niiden fyysisessä koossa.
Taidetta katsoessa on mielenkiintoista tutkia originaalin ja katsomiskokemuksen välistä suhdetta. (Etenkin mainosmiehenä, kun originaalia ei omassa työssä useinkaan ole.)
Behancen 99U-seminaarin parasta antia oli motivaatio- ja menestystutkija Heidi Grant Halvorsonin luento asenteen vaikutuksesta kehitykseen. Ihmisen pitäisi pyrkiä antamaan parhaimpansa ja kehittymään paremmaksi kuin olemaan paras suhteessa muihin.
Halvorson oli tutkinut tätä empiirisesti. Ryhmä, jonka jäsenet yrittivät olla suhteessa muihin parempia, oli seesteisessä työskentely-ympäristössä parempia. Mutta jatkuvasti keskeytyvässä ympäristössä (vrt. työelämä), paremmaksi itseään kehittävät olivat huomattavasti parempia.
The absence of limitations is the enemy of art.
Näköaisti eroaa muista aisteista siten, että maailma ruokkii silmiämme liki 100% koko ajan. Ihminen näkee kaikki maailman värit ja muodot, kun hän avaa silmänsä.
Ja kyetäkseen ilmaisemaan visuaalisesti jotakin tehokkaasti, ihmisen pitää tehdä valtava karsintaprosessi. Muissa ilmaisulajeissa kysymys on pikemminkin lisäämisestä, jos vertaamme vaikkapa kirjoittamiseen tai laulamiseen.
Voiko tämä olla tavallaan syy, miksi visualistit (etenkin taiteilijat) ovat usein melko ärhäkkää sakkia? Kun joku muu onkin päätynyt karsintaprosessissa toiseen lopputulemaan, tuntuu se toisesta emotionaalisesti väärältä?
Don’t visualize the success. Visualize the steps you will take to make success happen.
Olin viime viikolla Behancen 99u-seminaarissa. Kaksi päivää mitä mielenkiintoisempia puheenvuoroja ja case-esityksiä. Erityisesti amerikkalainen sujuvuus on kiehtovaa seurattavaa.
Mutta eivät ne amerikkalaisetkaan silti täydellisiä ole. Viime vuonna kenties parhaimman puheenvuoron pitänyt Tony Schwartz oli päättänyt vaihtaa aihettaan luovuuteen ja esitys oli vallan kehno. Toisaalta kaikki tällainen tekee livetilaisuuksista juuri niin kiehtovia.
Mitä luovan alan tekijyteen liittyy, Harvard Business Review‘n takakannen tuntumasta löytyvä haastatteluformaatti Life’s Work on yksi parhaimmista.
Joka kuukausi, jokin luova alan tekijä kertoo ammatillisen strategiansa. Olipa kyse sitten dekkarikirjailista, voimisteluvalmentajasta tai taitelijasta – aina taustalta löytyy piinkova rationaalinen prosessi, ei kapakka.
There are two things people want more than sex and money: recognition and praise.
Siellä täällä törmää sääntöön 80/20-sääntöön. Mm. Timothy Ferriss perustaa ajattelunsa pitkälti tähän Pareton lakiin: “80% of your benefits come from 20% of your efforts”
Eli monessa asiassa oikeisiin asioihin keskittymällä saat vallan riittävän lopputuloksen pienellä vaivalla. Mutta jos haluat sataprosenttisen suorituksen, pitää sinun nähdä melkoiset 80% vaivaa päästäksesi absoluuttisesti parhaimpaan tulokseen.
Yksi asia vielä näyttelystä. Olen tietenkin monessa suhteessa tyytyväinen, mutta erityisen iloinen olen seikasta, etten suuttunut tai pettynyt kehenkään prosessin aikana.
Uskoisin suuttumattomuuteni johtuneen siitä, että tein koko näyttelyn ketterin menetelmin kanbania käyttäen. Tiesin tarkalleen etenemisen statuksen.
