Se ihminen luulee olevansa kuin muut. Periaatteessa hommat tulee hoidettua mutta vaan vähän myöhässä. Palavereissa se nyökyttelee, muttei saa oikein mitään suustaan sanottua – korkeintaan jotakin sellaista, miksei jotakin kannata tehdä.
Tosiasiassa se ihminen on näkymätön, olematon ja vieläpä usein täysin arvoton muille ja itselleen. Tällaisia ihmisiä on yllättävän paljon. Mikä siinä aikatauluissa pysymisessä ja aloitteellisuudessa niin vaikeaa oikein on? Pelko, saamattomuus vai yleinen viha ihmiskuntaa kohtaan?
