Tommy Tabermann kertoi Kuinka kirjani ovat syntyneet -luentosarjassa taannoin, kuinka työn keskiössä on itsekuri. Joka päivä hän aloitti runon kirjoittamisen kuin Sisyfoksen kiven vierittämisen. Vierittäjän täytyy vain uskoa, että kivelle kasvaa lopulta siivet. Jari Tervo puolestaan mainitsi jossakin haastattelussa, että elämä on pitkälti kehtaamislaji.
Tein kyseisistä epiteeteistä nelikentän. Jokaiseen sektoriin näköjään solahtaa helposti tunnistettavat profiilit työväestöstä.
David Rockin Your Brain at Work voidaan tiivistää ihmiseen kykyyn ottaa kantaa todellisuuteen, mikä on ihmisyyden ydin.
1. Useimmat ihmiset reagoivat melko satunnaisesti asioihin, joita taivaalta sattuu tippumaan.
2. Parempi vaihtoehto on merkata (labeling) tapahtuma merkitykselliseksi.
3. Paras tapa on oppia lukemaan taustalla piilevät motiviit ja saada ne pyyteettömästi seuraavalle kasvun tasolle (reappraisal).
Törmäsin eilen itsestäänselvään fysiikan lakiin: huipun korkeuden määrää pohjan leveys. Keskitymme usein elämässämme vain korkeuteen, emmekä kiinnitä huomiota leveyden mahdollistamiin kiintopisteisiin. Ja näiden osaamisen ja erikoistumisen kiintopisteiden pitää olla nimenomaan toisistaan mahdollisimman kaukana.
Ihmiset kyllä erikoistuvat, mutta kapealti. Mitä vikaa siinä on? Pienikin puhuri ja muutos kaatavat sellaisen spesialistin.
Yrittämisessä tai jonkin projektin viemisessä eteenpäin kaiken keskiössä on todennäköisyyden kasvattaminen. Asioilla ei nimittäin ole taipumusta mennä sukkana läpi, vaikka idea olisi kuinka briljantti: hinta- tai näkemyserot ovat luonnollisia selityksiä kaikennäköiselle takeltelulle.
Ja jotta tässä sitten ei katkeroituisi, kannattaa kääntää tilanne edukseen. Esimerkiksi jos joka vain kymmenes myyntikäynti muuttuu kumppanuudeksi tai asiakkuudeksi, niin eihän sitä tuolloin tarvitse kuin nostaa samassa suhteessa kontaktimäärää.
Luovuus on kyky tuottaa todellisuutta. Luovuus on kyky nähdä maailma sellaisena kuin se olisi toisin. Maailma pitää siis nähdä toisin ja valmiina. Tämän tähden luova aloittaa aina lopusta ja alusta samanaikaisesti.
Esineitä, makuja, työpaikkoja, palveluita ja jopa aatteita brändätään. Miksei opetusta ja tietoa? Opetuksen ja tiedon oletetaan olevan eksaktia.
Tosiasiassa tietoyhteiskunnassa kaikki käsittelevät sangen usein samaa aihetta, mutta vain eri konteksteissa. Opetus ja tieto eivät siis nauti uniikin identiteetin asemaa enää. Ja brändäyksen idea syntyy juuri tuolla hetkellä, kun asioista pitää tehdä erityisempää. Ja mikseivät opetus ja tiedon omaksuminen (oppiminen!) voisi olla erityisen oivaltavaa ja tehokasta?
Toimittajan idea on pyrkimys riippumattoman totuuden tuottamiseen. Ja oma ammatillinen ideani on jotakuinkin päinvastainen: mitä voimakkaammin saan jonkin todellisuuden kytkettyä johonkin tahoon luontevasti, sitä parempi. Eli ollaan saman asian äärellä, mutta eri tulokulmista.
Itse en näe moraalista ongelmaa asiassa: todellisuus on aina voittajien tai häviäjien kertomaa. Mainonta ja markkinointi on rehellisesti ja eksplisiittisesti tätä. Ketään ei siis huijata, ja ihmiset ovat medialukutaitoisia. Kuluuko sen sijaan toimittajalla suurin energia riippumattoman totuusvaikutelman luomiseen, vaikka se sitä harvoin voi ylipäätään olla?
Pakkaukset ovat siinä mielessä mielenkiintoinen alue, että moni asiakas on ottanut siinä rohkeasti itse ohjaksensa käsiin. Pakkauksiin tiivistyy moni teknisten, tuoteportfoliollisten kuin myyntitaktisten haasteiden ristipaine. Tässä tilanteessa on ulkopuolisen hyvin vaikea auttaa asiakasta.
Suunnittelijoiden turnauskestävyys yksinkertaisesti loppuu: iterointikierroksia on niin paljon – laatu ja suunnittelun kannattavuus ovat hyvin vaikeita ylläpidettäviä. Lopputuloksen voi nähdä kotimaisesta kaupan hyllystä: suomalaiset pakkaukset ovat lähtökohtaisesti hyvin rumia.
Graafinen suunnittelu on erikoinen ammatti, koska sillä voi avata tässä yhteiskunnassa miltei minkä tahansa oven. Se on mahtavaa!
Kääntöpuolena voi olla myös ahdistus. Olen ollut viikolla opettamassa Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa muotoilujohtamista. Moni opiskelija tuntuu tuskailevan, minkä oven tulevaisuudessa tahtoisi avata.
Mielestäni on ihan yks lysti, minkä oven opiskelija tulee avanneeksi. Kunhan avaa jonkin, eikä jää ruikuttamaan.
Osallistuin viikolla eräälle prof. Pekka Mattilan luennolle Kauppakorkeakoulussa. Pekalta tuli mielenkiintoinen näkemys koskien kurssikirjaa: se on kuin keittokirja erilaisine viitekehyksineen ja teorioineen.
Metafora on mielenkiintoinen yleisemminkin. Kuinka yksipuolisia ovatkaan ihmiset, jotka vaahtoavat pelkän grillaamisen puolesta; tapoja kypsyttää ruokaa on muitakin? Myös osaamisen ja viisauden voi saavuttaa monella tapaa.
A. Maailma on läsnä, kaikki on mahdollista. Mistään ei ole vielä päätetty.
B. Kaikesta mahdollisesta päätetään. Päätetään käyttää kaikkea mahdollista.
C. Teet päätöksin asioista mahdollisia. Olet myös päättänyt, mikä on mahdotonta.
Vältä B:tä. Siellä on tunkua, muttei happea.
Suomen kieli tekee tepposet työlle. Puhumme aina, että “olemme töissä jossakin”, Ylellä, Valmetilla… Työstä tulee ennemminkin passiivinen välitila ja paikka, ei ihmisten välinen motivoitu teko. Nimittäin jos puhuisimme, että “teemme töitä jollekin”, olisimme synkronissa todellisuuden ja tunteen kanssa, joka sisällämme ohjaa työtä.
Ihmisen fyysinen energiankulutus voidaan mitata ja ilmaista kilokaloreilla. Miksei aivojen kulutusta ja ponnistelua pystytä mittaamaan? Yhden liuskan faktaa kirjoittaminen vie 352 aivokaloria, fiktiivisen vastaavan 435? Normipalaveri kuluttaa 132 aivokaloria. Presentaatio 535. Päätös makaronin valinnasta Citymarketissa 21 aivokaloria.
Tällä hetkellä tuntuu, että aivojen kulutus on ainoastaan hintaan ja rahaan sidottu: kuinka paljon joku on aivokaloreidesi hedelmistä maksamaan? Tai kuinka paljon olet itse maksamaan siitä, ettei sinun tarvitse käyttää aivojasi.
