Luovuus on kyky tuottaa todellisuutta. Luovuus on kyky nähdä maailma sellaisena kuin se olisi toisin. Maailma pitää siis nähdä toisin ja valmiina. Tämän tähden luova aloittaa aina lopusta ja alusta samanaikaisesti.
Esineitä, makuja, työpaikkoja, palveluita ja jopa aatteita brändätään. Miksei opetusta ja tietoa? Opetuksen ja tiedon oletetaan olevan eksaktia.
Tosiasiassa tietoyhteiskunnassa kaikki käsittelevät sangen usein samaa aihetta, mutta vain eri konteksteissa. Opetus ja tieto eivät siis nauti uniikin identiteetin asemaa enää. Ja brändäyksen idea syntyy juuri tuolla hetkellä, kun asioista pitää tehdä erityisempää. Ja mikseivät opetus ja tiedon omaksuminen (oppiminen!) voisi olla erityisen oivaltavaa ja tehokasta?
Pakkaukset ovat siinä mielessä mielenkiintoinen alue, että moni asiakas on ottanut siinä rohkeasti itse ohjaksensa käsiin. Pakkauksiin tiivistyy moni teknisten, tuoteportfoliollisten kuin myyntitaktisten haasteiden ristipaine. Tässä tilanteessa on ulkopuolisen hyvin vaikea auttaa asiakasta.
Suunnittelijoiden turnauskestävyys yksinkertaisesti loppuu: iterointikierroksia on niin paljon – laatu ja suunnittelun kannattavuus ovat hyvin vaikeita ylläpidettäviä. Lopputuloksen voi nähdä kotimaisesta kaupan hyllystä: suomalaiset pakkaukset ovat lähtökohtaisesti hyvin rumia.
Graafinen suunnittelu on erikoinen ammatti, koska sillä voi avata tässä yhteiskunnassa miltei minkä tahansa oven. Se on mahtavaa!
Kääntöpuolena voi olla myös ahdistus. Olen ollut viikolla opettamassa Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa muotoilujohtamista. Moni opiskelija tuntuu tuskailevan, minkä oven tulevaisuudessa tahtoisi avata.
Mielestäni on ihan yks lysti, minkä oven opiskelija tulee avanneeksi. Kunhan avaa jonkin, eikä jää ruikuttamaan.
On näköharhaa, että tekeminen on hankalaa ja aikaavievää. Se ei itse asiassa ole. Tehdyn editointi ja korjauskierrokset ovat. Siksi suomalainen kaupunki on ruma. On helpompi rakentaa kokonaan uutta kuin korjata ja päivittää vanhaa. Samaa koskee suomalaista brändinhallintaa.
Nykyihmisen menestyksen kannalta kriittisin kyky on tehdä työtä julkisesti. Enkä tarkoita julkkiksena työskentelyä vaan ihan päivittäistä arkityöskentelyä toimistossa ja palavereissa.
Mikäli ihminen etsii rauhallisia hetkiä poissa katseilta, jotta voisi keskittyä, niin vähään se tekeminen jää. Sitä paitsi tuolloin iskee sisäiset pirulaiset häiritsemään, kun ulkoiset on saatu hätistettyä. Ihmisen kannattaa siis harjoitella työn tekemistä ja siihen keskittymistä mitä kummallisimmissa paikoissa.
Tilasin Ralph Waldo Emersonin esseen Self-Reliance. Kirja on Amazonin ja Seth Godinin Domino Projectin kustantama.
Hauskaa kirjassa on jokaiselle aukeamalla eri ajattelijoiden kootut ajatukset ja näkemykset esseessä käsiteltäviin aiheisiin. Kirja on ikään kuin interaktiivinen kokemus. Haasteen omalle lukemiselleni aiheuttaa vanha englanti, mutta Emersonin esseitä löysin eilen suomennettuna Huuto.netistä :)
Moni Art Director nauttii kuvauksista ja niihin liittyvistä reissuista. Pääsee moneen jännään paikkaan ja todistamaan mielenkiintoisia sosiaalisia konteksteja: kulmahuoneita, hihnoja, koteja, globalisaatiota, romanialaista köyhyyttä jne…
Itse en erityisemmin hingu kuvauksiin. Kuvauksissa suunnittelija joutuu lillumaan kummallisessa jatkuvan odotuksen ja tarkkaavaisuuden välimaastossa. Ja oikeastaan mitään ihmeempää et voi enää tehdä. Homma joko onnistuu tai menee pieleen: tässä istun, enkä muuta voi.
Ps. Olen paraikaa kuvauksissa, jossa sympaattinen ja taitava Anton Sucksdorff tekee työtään pieteetillä. Suosittelen.
Jos suomalaiset pannaan sokkotestaamaan oluita, ei siinä kuulkaa Olvia, Koffia, Lapin Kultaa tai Karhua erota toisistaan. Ei vaikka seassa olisi yksi Sandels analyysia hämmentämässä. Ja silti maku on äärimmäisen henkilökohtainen kokemus.
Päteekö sama tietoon ja sen omaksumiseen? Veikkaanpa, että kyllä. Tai palveluihin? Miksei samaa digipalvelua ei samantien muotoilla eribrändisiksi vaikka sisältö olisi jotakuinkin identtinen? Aion kokeilla tätä kenties itselläni, siis Creative Block -kirjoituksillani…
Minulla oli eilen sattumalta kunnia tavata Bonkin isä Alvar Gullichsen. Vaihdoimme pari sanaa Bonkista.
Taiteilija nosti keskeisimmäksi kriteeriksi pieteetin, joka nimenomaan tulee vieneeksi teokset omaan todellisuuteensa. Teoksista tuleekin tosia, ei vitsejä. Kesällä 2012 Bonk kuulemma tekee comebackin :)
Piirsin hieman uudesta näkökulmasta munakanaluovuudesta. Eikä tämäkään vielä liene lopullinen.
Mietin fiktiivisiä kirjoittamisiani. Parhaiten homma sujuu, kun kattoajatus on kirkas ja tarinan detaljit kohtuuttomia. Täytyy siis uskaltaa luottaa lukijaansa, joka tehtäväksi jää täyttää kaikki tarpeellinen siinä välissä. Oleellista on siis saada lukija yhteistyökumppaniksi. Siksi esiteltävä hahmo täytyy luoda rakkaudella, jota kohtaan molemmat osapuolet tuntevat myötätuntoa.
Kuinka säilyttää uteliaisuus ja oppimisen halu? Kuinka välttää houkutus helpolle rahastamiselle? Ihminen on motivoituneempi, kun hän oppii uutta sopivan haastavassa ympäristössä.
Periaatteessa oheinen kaava on tutumpi taiteen parista: kuinka tekijä muuttaa voimakkaasti tyyliään? On siis kriittisesti tarkasteltava itseään, milloin ammatillinen ilmaisu manerisoituu, vaikka ilmaisu sinänsä olisi taitavaa ja siitä saisi rahaa. Etenkin kuvittajille tämä on erityisen vaarallista. Asiakkaat rupeavat tilaamaan kivaksi havaittua tyyliä, mikä betonoi ammatillisen kehityksen väärälle uralle.
Hesarin iPad-versiota lukiessa on jäänyt jotakin oleellista uupumaan. Fyysisen lehden tuote-etu ei välttämättä olekaan itse uutiset tai niiden laatu. Keskeinen etu onkin uutisten suhde toisiinsa, mikä jäsentää meille yhdellä silmäyksellä maailman tilan. Joku on jäsentänyt sen lukijalle valmiiksi.
IPad-versiossa uutiset ovat melko demokraattisena pinkkana, jota lukija sitten yrittää sortteerata. Äh, ei jaksa.
Hesarin digiversio pdf:stä on mielestäni teknisessä kankeudessaan jopa parempi.
Epäonnistuminen on muodikas aihe. Siihen kannustetaan. Epäonnistuminen palkitsee ainoastaan, jos lopussa seisoo onnistuminen. Epäonnistuminen on mielekästä, mikäli sen voi muotoilla oppimisprosessiksi.
Perinteisessä mainosmaailmassa valitettavan harvoin suunnittelijan kannalta voi edetä yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja isoista epäonnistumisista ole mitään iloa. Vedetään päin seinää, petytään ja muututaan epävarmoiksi ja epäluuloisiksi.
