On kolmea valuuttaa: rahaa, aikaa ja mainetta. Niillä kolmella pitäisi markkinoinnissa pärjätä ja sitä mainetta rakentaa. Markkinoijat menevät siihen vipuun, että yrittävät selvitä mahdollisimman vähällä vaivalla ja maksaa itsensä pois. Ongelma vain on, että nykymaailmassa kaikilla on jo paljon rahaa. Rahalla ei ole siis juurikaan mitään erottautumisarvoa.

Aikaa sen sijaan ei ihmisillä tunnu olevan (mikä sinänsä on kummallista, kun eihän ajassa ole kysymys muusta kuin elämänhallinnasta). Eli jos näet paljon jonkin eteen vaivaa, erottaudut melko helposti. Eikä se maksa muuta kuin aikaasi. Suurin osa markkinoijista on kuitenkin hyvinkin allergisia kaikelle toiminnalliselle markkinoinnille juuri tästä syystä. Lopputuloksena on vanhemmat, jotka eivät leivo tai touhua myyjäisiin ikinä mitään vaan antavat rahatukon leirikassaan.

Olimme eilen Mikon kanssa kouluttautumassa Dipolissa Toyotan ketteriin menetelmiin Jeffrey K. Likerin johdolla. Alkupuoli luentopäivästä oli ihan ookoo, mutta päivä heikkeni koko ajan kalvojen huonouden kanssa rintarinnan.

Tein pyhän lupauksen, jonka olen jo kirjojen suhteen tehnyt: ime oppisi vain taitavilta tekijöiltä jatkossa. Älä teoreetikoilta. Teoreetikoilta puuttuu usein konteksti ja heillä on ensisijainen tarve luoda systeemi, jolla ei sinänsä ole koskaan mitään itseisarvoa.

Työtoverini kertoi pohtineensa, miksi elokuvissa pahat ovat aina mielenkiintoisempia. Paha voi vaihtaa strategiaansa jatkuvasti, hyvä kun joutuu olemaan periaatteilleen uskollinen. Pahuus on tietyllä tapaa täydellistä epäjohdonmukaisuutta – siis luottamattomuutta.

Paha on seuraamisen kannalta vaihtelempaa ja vikkelämpää, hyvyys kun on hidasta ja toisteista; tylsää.

Meistä kaikki ovat olleet tekemisissä demonisen ihmisen seurassa: puolisona, alaisena, työnantajana, sukulaisena… Ja tiedämme kuinka karismaattista pahuus voikaan olla kaikessa nurinkurisuudessaan. Miksi?

Pahuus on hyvyyden kanssa samansuuntainen: paha ihminen on karismaattinen, koska hän ei perusta olemistaan pätemiselle; hän ei välitä mitä muut hänestä ajattelevat spontaaneissa tilanteissa. Ja moni paha saattaa olla tämän päälle vielä pelkäämätön. Tästä yhtälöstä tulee niin kummallinen lopputulos (vaikka se olisi väärä), että kyllä siinä mielenkiinto herää, että mikäs heppu tämä oikein onkaan.

Emersonin Esseissä filosofi tiivistää todellisuuden peruselementeiksi levon ja liikkeen. Levolla tarkoitetaan koisaamisen lisäksi ennen kaikkea palattavuutta, tunnistettavuutta ja identiteettiä. Liike merkitsee muutosta ja tapahtumaa.

Rupesin miettimään, mikä näitä elementtejä voisi yhdistää. Onko kasvu yhteinen nimittäjä? Ilman lepoa ja palautumista itseensä ei ole kasvua. Kasvua ei toisaalta ole, ellei hylkää itseänsä ja altista uudelle – liikkeelle.

Kaikki huutavat hyvän palvelun perään. Se on turhaa. Ihmiset unohtavat, että palvelu on suhde. Toisin sanoen F2F-palvelulaadusta on puolet asiakkaan vastuulla.

Itselläni on vuosia (aina kun jaksaa) ollut harrastus “kassasta ihmiseksi”. Kun kohtelee ystävällisesti ja kehuu tiskillä toista, niin tapahtuu ihme. Rupeat saamaan hyvää palvelua. Palvelua ei saada. Palvelua tehdään.

Täytyy kyllä sanoa, että David Rockin kaikki neurotieteitä popularisoivat teokset ovat erittäin hyvin kirjoitettuja. Joka sivulta löytyy havainnollisia esimerkkejä, mm. W. Timothy Gallweyn metodi, kuinka hän opettaa pelaamaan kenet tahansa tennistä 30 minuutissa.

Ihmisen suoritustaso on yhtä kuin ihmisen potentiaalista vähennetyt häiriöt. Häiriöitä ovat itsekritiikki, epäonnistumisen pelko ja tietenkin keskittymisen puute. Yksinkertaista!

Luovuus on oppimista. Intuitio ja erehdys ovat luovuuden ainesosat. Intuitio on itsensä likoon laittamista ja antamista. Erehdys on itsestään ja motiiveista täydellistä luopumista. Anna maailmalle kaikki henkilökohtaisesti, älä ota itseesi mitään.

Miksi suomalaiselle maailma on kohtalo ja ruotsalaiselle mahdollisuus? Miksi ero maailmankatsomuksessa on niin valtava? Vai onko?

Ajatelkaamme hetki elämää seinänä, jonka toisella puolella lukee kannustavasti miksei :) ja toisella puolella miksi ei :(. Erohan on oikeastaan jossakin kohtaa vain kaksi astetta 360 asteesta. Pienellä sijainnin muutoksella vain toinen puoli on mahdollista lukea.

Luen David Rockin ratkaisukeskeisestä valmennuksesta kertovaa kirjaa Quiet Leadership. Rock hyödyntää viimeisimpiä löydöksiä neurotieteistä. Keskeistä kaikessa on energian resursointi tulevaan ja rakentavaan, ei menneessä tapahtuneisiin ongelmiin; niitä kun ei voi muuttaa.

Mielenkiintoisen näkökulman ratkaisukeskeiseen filosofiaan tuo Rockin näkemys, kun tarkastellaan kieltä ja kysymyksiä. Kysymyssana miksi johtaa aina menneeseen. Siksi se pitää korvata sanoilla miten ja mitä. Älä siis ole miksipirkka.

Työelämän huonontumisesta ja pahoinvoinnista jauhetaan monessa mediassa. EVAn Työväenteatteri lienee viimeisin ulostulo aiheesta.

Keskeisin argumentti keskusteluissa on työn muuttuminen mekaanisesta suorittamisesta tietoyhteiskunnan ehdoilla toimivaksi: enää työläinen ei ole kuin koneen osa.

Mitä työ sitten on? Jatkakaamme industriaalista metaforaa. Onko työläinen nykyään yksittäinen kone tehtaassa vai minitehdas, joka vastaa itsenäisesti resursseistaan?

Tim Ferriss kysyy kirjassaan 4-hour Workweek: kuinka paljon maksaa kolmen painetun t-paidan tekeminen? Entäs 100 painetun t-paidan tekeminen? Saman verran. Miksi? Koska koneen asetusten säätäminen vie suurimman ajan ja vaivan. Ihminen toimii identtisesti – orientaatio asioihin kuluttaa eniten energiaa. Ihminen on siis kone tai tehdas?

Laatikoita penkoessani törmäsin viritelmään. Pari vuotta sitten intoilin Mujin innovatiivisesta kalenterista. Koska tuote oli loppuunmyyty, touhusin itselleni sellaisen.

Nyt jälkikäteen muistellessa täytyy myöntää, että olipahan hankala kalenteri käyttää. Lieneekö tämä osasyy, miksi kalenteri tosiaan oli loppuunmyyty? Samaan syssyyn olin vielä tehnyt ammatillisen harha-askeleen, mikä ahdisti kovasti. Meni ihan sekoiluksi.

Olen kirjoittanut aiemminkin tästä, kuinka ihmisen luonne ja säteilyn kauneus riippuvat paljolti hänen minäkuvastaan: mikä on hänen etäisyytensä itseensä? Voidaan puhua ironiasta, introspektiosta tms.

Filosofinen ja valmentava kirjallisuus kannustaa nimenomaan etäisyyteen. Ongelma vain on, että se ensimmäinen askel on aina taka-askel. Ihminen tarkkailee tuolloin yksittäistä tekoansa: tuleeko uni, saanko tämän nieltyä tai sanonko kohta jotakin väärin? Ja sillä hetkellä kaikki alkaa mennä pieleen.

Ihmisen ei juurikaan pidä siis miettiä tekoaan. Pitää jaksaa talsia niin etäälle, että voi tarkastella tekojaan jatkumona eli toimintana. Ja sille matkalle pitää varata energiaa: ruokaa ja unta.