Valmennukseen hurahtaneet (ilmeisesti sakkiin voidaan laskea myös allekirjoittanut) tekevät usein virheen, että alkavat tuputtaa vinkkejään ja kikkojaan muille. Tosiasiassa ihminen voi omaksua uusia tapoja vain itse, ei annettuina.

Toinen varottava asia on friikiksi leimautuminen: “Mikä suoritusvimma tuolla on…” Lisäksi pitää muistaa, että kukin taaplaa tyylillään, eikä luovuutta voi toiselle oikein opettaa.

Tämä asia on itsestäänselvyys, joka unohtuu. Idean saanut ihminen pitää sitä niin hyvänä ratkaisuna, että tähänhän on helppo palata. Ei ole. Eikä muuten muistu enää mieleen.

Tiedätte, kun jossakin workshopissa keksitään kokonaan uusi sana: voi sitä intoa! Tai tutkija keksii kokonaan uuden käsitteen. Hänkin on ihan tulessa.

Ja nyt sitten hauskaksi kaiken kielen tekee fakta, että kaiken logiikan nimissä jokaisen sanan kohdalla joku on ollut sanan keksiessään ihan sähkössä.

Monet valittavat sähköpostin vaikeuttavan työntekoa. Useimmat ongelmat sikiävät väärintulkinnoista ja ihmisten vaihtelevista kirjoitustaidoista. Miten tästä pääsee eroon? Helposti.

Ei kirjoita mitään, mikä on on emotionaalisesti tulkinnanvaraista. Rajaa sähköpostin ainoastaan tapaamisten sopimiseen. Eikä tee sähköpostilla mitään muuta. Vain tapaamisia. Ja jos ei tapaaminen onnistu, niin voi tarttua aina luuriin.

Silmiinkatsominen suhteessa positiivisuuteen on suoraan verrannollinen, millaista ilmaisua myötäilemme. Palaverissa myyntimiehelle kukaan ei henno sanoa, että “onpas tyhmä juttu” vaan tokaisemme täysin katteetta “mielenkiintoista”, “tällaiselle lienee kysyntää”.

Ja sitten kun tartumme kynään, meistä tulee jumalan asemaan itsensä korottaneita nipoja melko vaatimattomin ilmaisukyvyin: tunnistamme maailmassa pääosin virheitä, joita julistamme tekstissämme.

Toisaalta konventio on helppo murtaa. Mitäpä jos F2F-tilanteissa rupeaisimme tapailemaan rohkeutta? Ja tekstimme valuisi hunajaa?

Kirjoittamista ja ilmaisua voi verrata kameran sulkimeen. Tiedätte sen linssin ja filmin välissä olevan aukon, jonka suuruutta voi säädellä. Ihminen kun tahtoo olla turhan lavea ja vaihteleva kirjoittamisissaan, ts. tylsä ja mielenkiinnoton.

Mitä tapahtuu, jos tiivistää aukkoaan, eli rajoittaa tyyliään? Mutta antaa aiheestä tietämisen näkyä. Syntyy briljantintarkkaa ilmaisua, joka ei ole enää pieni räpsy maailmasta. Tämän vuoksi hyvää tekstiä on aina ilo lukea.

Puhuttu ja litteroitu kirjallisuus on usein mielenkiintoisempaa kuin suoraan kirjoitettu kirjallisuus. Intensiteetti ja tarkkuus ovat aivan eri luokkaa kuin oikeinkirjoitukseen tähtäävä nysvääminen. Litteroidussa kirjallisuudessa ei haittaa, jos jokin lause on väärin. Riittää että ajatus on oikein. Vastaanottaja kyllä ymmärtää.

Veikkaan, että Ralph Waldo Emersonin Esseiden karisma piilee siinä, että ne ovat puhuttuja alunperin.

Kieltä ei tarvittaisi, jos ajattelisimme samoin. Kieli perustuu havainnolle, ettemme jaa samaa todellisuutta ja välillämme vallitsee väärinkäsitys. Kieli pyrkii kuromaan tätä umpeen. Siksi kieli on vain kompromissi.

Kieleen ei siis kannata liiaksi luottaa. Esimerkiksi keskivertoperhettä kuvattaessa taustalta löytyy aina jotakin merkillistä – esikouluikäinen lapsi on vielä vaipoissa tai perhe tykkää kuulemma esiintymisestä yleisemminkin; äiti toimii myös konsulenttina.

Todellisuus lyö fiktion laudalta. Aina. Lukekaa HS B13, 14.1.2012. Petteri Ala-Kivimäen ja valokuvaaja Vesa Koivusen koko sivun muotokuva Suomen lupaavimmasta painonnostaja Milko Tokolasta on huikea. Jo pelkkä aloituslause pistää odotukset korkealle: “Pikkupoikana Milko söi lusikalla voita suoraan paketista.”

Ala-Kivimäki hallitsee kokonaisuuden mestarillisesti. Tässä katkelmia ja osumia: “Partakin kasvoi jo ala-asteella… Pikku hiljaa paljastui, että vain Milkon ujous voitti hänen voimansa… 13-vuotiaana Milko voitti kaksi vuotta vanhemman Miikka-veljen seitsemän kilometrin matkalla. Miikko ajoi mopolla ja Milko polkupyörällä… Pystyyn pyörtynyt painonnostaja.”

Vilpittömät onnittelut tekijöille onnistuneesta muotokuvasta. Tehkäämme me muutkin samalla pieteetillä työmme.

Ala-asteella keräännyimme juhlasaliin kuuntelemaan kirjailijaa. Eeva Joenpelto kertoi meille, kuinka hän on kirjansa kirjoittanut.

Muistan kovasti lapsenani ihmetelleen hänen vinkkiään, kuinka tarinoita voi helposti kirjoittaa: Kirjoita tarinaasi polkupyörä, kuvaa ihmisten ja asioiden suhde siihen. Lopuksi poista koko pyörä tarinastasi pois.

Piirsin hieman uudesta näkökulmasta munakanaluovuudesta. Eikä tämäkään vielä liene lopullinen.

Mietin fiktiivisiä kirjoittamisiani. Parhaiten homma sujuu, kun kattoajatus on kirkas ja tarinan detaljit kohtuuttomia. Täytyy siis uskaltaa luottaa lukijaansa, joka tehtäväksi jää täyttää kaikki tarpeellinen siinä välissä. Oleellista on siis saada lukija yhteistyökumppaniksi. Siksi esiteltävä hahmo täytyy luoda rakkaudella, jota kohtaan molemmat osapuolet tuntevat myötätuntoa.

Juttelin eilen kollegani kanssa uutisista. Miksi uutiset ovat pääosin negatiivisia? Toimittajien kyyninen luonne ei riitä vastaukseksi.

Negatiiviset uutiset ovat yksinkertaisesti lyhyempiä. Eli helpommin kerrottavissa. Negatiivinen muutos on dramaattinen ja ytimekäs: puu kaatui raitiovaunun päälle. Puut kasvavat raitiotielinjan vieressä on positiivinen muutos, mutta maltillinen sellainen. Ei siitä oikein ole uutiseksi. Positiivinen todellisuus on useimmiten hidasta.

Nimeämisissä verkko aiheuttaa nykypäivänä rasittavan piirteen. Kaiken pitää olla .com-päätteisiä. Ja tämäkös sitten halvaannuttaa nimen etsimisen.

Tosiasiassa nimi voi olla mitä tahansa. Soveltaa sitten sekaan The, Inc. tms. lisäsanaa, jos ei kerta muuten onnistu.

Olen parin viikon sisään pitkästä aikaa käynyt opettamassa Markkinointi-instituutissa ja Aalto-yliopistossa. On jännä huomata, kuinka paljon omaan ulosantiin vaikuttaa, onko esiteltävä asiaa varta vasten tilaisuuteen laadittu tuoreeltaan vai onko puuro lämmitetty uudelleen.

Aina sitä mieluummin esittelisi itselleen uutta ja ajankohtaista asiaa. Tosiasiassa aika ei vain aina myöten siihen. Olen laskenut, että 90 minuutin luennon valmistamiseen menee minulta helposti 2-3 päivää.