Työelämän huonontumisesta ja pahoinvoinnista jauhetaan monessa mediassa. EVAn Työväenteatteri lienee viimeisin ulostulo aiheesta.

Keskeisin argumentti keskusteluissa on työn muuttuminen mekaanisesta suorittamisesta tietoyhteiskunnan ehdoilla toimivaksi: enää työläinen ei ole kuin koneen osa.

Mitä työ sitten on? Jatkakaamme industriaalista metaforaa. Onko työläinen nykyään yksittäinen kone tehtaassa vai minitehdas, joka vastaa itsenäisesti resursseistaan?

Tim Ferriss kysyy kirjassaan 4-hour Workweek: kuinka paljon maksaa kolmen painetun t-paidan tekeminen? Entäs 100 painetun t-paidan tekeminen? Saman verran. Miksi? Koska koneen asetusten säätäminen vie suurimman ajan ja vaivan. Ihminen toimii identtisesti – orientaatio asioihin kuluttaa eniten energiaa. Ihminen on siis kone tai tehdas?

Olen kirjoittanut aiemminkin tästä, kuinka ihmisen luonne ja säteilyn kauneus riippuvat paljolti hänen minäkuvastaan: mikä on hänen etäisyytensä itseensä? Voidaan puhua ironiasta, introspektiosta tms.

Filosofinen ja valmentava kirjallisuus kannustaa nimenomaan etäisyyteen. Ongelma vain on, että se ensimmäinen askel on aina taka-askel. Ihminen tarkkailee tuolloin yksittäistä tekoansa: tuleeko uni, saanko tämän nieltyä tai sanonko kohta jotakin väärin? Ja sillä hetkellä kaikki alkaa mennä pieleen.

Ihmisen ei juurikaan pidä siis miettiä tekoaan. Pitää jaksaa talsia niin etäälle, että voi tarkastella tekojaan jatkumona eli toimintana. Ja sille matkalle pitää varata energiaa: ruokaa ja unta.

Monta vuotta sitten tuli metka ajatus Parkkisen Markon kanssa mieleen. Mitäpä jos peruskoulussa olisi oppiaineena raha. Kuinka sitä ansaitaan? Kuinka paljon sitä pitää olla? Kuinka valmistaudun eläkepäiviin… Mielessämme siinsi jo yleisönosastokirjoitus aiheesta.

Finanssialan markkinointia tehneenä sen huomaa. Idean relevanssi ei ole mielestäni lainkaan hapertunut. Monella suomalaisella tuntuu olevan hapero ymmärrys taloudenpidostaan: pääasia että on samanlaiset talo, vermeet ja auto kuin naapurilla.

Törmäsin viime viikolla Tukholmassa erääseen galleristiin, joka kertoi tehneen oppikirjan säästämisestä. Eli Ruotsi on tässäkin asiassa jo edellä :)

Silmiinkatsominen suhteessa positiivisuuteen on suoraan verrannollinen, millaista ilmaisua myötäilemme. Palaverissa myyntimiehelle kukaan ei henno sanoa, että “onpas tyhmä juttu” vaan tokaisemme täysin katteetta “mielenkiintoista”, “tällaiselle lienee kysyntää”.

Ja sitten kun tartumme kynään, meistä tulee jumalan asemaan itsensä korottaneita nipoja melko vaatimattomin ilmaisukyvyin: tunnistamme maailmassa pääosin virheitä, joita julistamme tekstissämme.

Toisaalta konventio on helppo murtaa. Mitäpä jos F2F-tilanteissa rupeaisimme tapailemaan rohkeutta? Ja tekstimme valuisi hunajaa?

Elämän suurimpia kysymyksiä on suunnitelman ja sattuman välisen kitkapinnan hallinta.

Kirjoittamista ja ilmaisua voi verrata kameran sulkimeen. Tiedätte sen linssin ja filmin välissä olevan aukon, jonka suuruutta voi säädellä. Ihminen kun tahtoo olla turhan lavea ja vaihteleva kirjoittamisissaan, ts. tylsä ja mielenkiinnoton.

Mitä tapahtuu, jos tiivistää aukkoaan, eli rajoittaa tyyliään? Mutta antaa aiheestä tietämisen näkyä. Syntyy briljantintarkkaa ilmaisua, joka ei ole enää pieni räpsy maailmasta. Tämän vuoksi hyvää tekstiä on aina ilo lukea.

Ihmisen suhde itseensä ja odotuksiinsa paljastaa luonteen. Luonne määrittää kohtalon. Kuka tällä hetkellä olet?

Blogini mahdolliset teinilukijat eivät pidä tästä. Sama teos kasvaa lukijansa mukana. Moni teos nuoruudessani oli mekaanista pänttäämistä tai tuijottelua, vaikkei sitä tietenkään silloin tajunnut – tuli vain pää kipeäksi. Ja taiteen ja ajattelun mielsi helposti vaikeaksi. (Puhutaanhan vaikeatajuisesta taiteestakin).

Teos laajenee muutaman yksinkertaisen tapahtuman jälkeen. Heti kun ihmiselle syttyy pyyteetön rakastamisen kyky – jota voi kutsua myös myötäelämiseksi – todellisuus laajenee moninkertaiseksi. Seuraavaksi sama teos odottaa, että sama tapahtuu lukijaa itseään kohtaan, että hän kykenee tuikkaamaan itsensä osaksi tapahtumia ja silti hymyilemään itselleen – tapahtui mitä tahansa.

Posti toi eilen tukun mielenkiintoisia kirjoja, yksi niistä on Austin Kleonin Steal Like an Artist. Kirja on sympaattinen kannustusteos luoville ihmisille löytää oma ilmaisurohkeutensa: superkevyt luettavuudeltaan (mikä on saavutus) ja lähteensä ilmaiseva. Suosittelen.

Ainoa asia (mikä sinänsä ei ole relevanttia) on Kleonin oma taide: väkisinkin sitä rupeaa katsomaan ja tarkastelemaan, onko se manuaalin tasoista vai mitä. Toisaalta opettaja ja tekijä ovat harvoin samassa persoonassa.

Kirjoista saa vinkkejä uusista kirjoista. Sitten kun tilaa vaikkapa netistä vinkatun opuksen, niin yllätys voi olla melkoinen, kun postilaatikossa odottaa 670 sivua keskiaikaista ajattelua. Tällä kertaa Tuomas Akvinolaisen Summa Theologiae. Saas kattoo, tuleeko kokonaan luettua.

Viime viikkoina julkinen keskustelu on käsitellyt työntekijän arvoa. Miksi pomo saa niin paljon enemmän liksaa jne.?

Markkinoinnin ja muotoilun maailmassa asiaa voidaan havainnollistaa takaperoisesti. Milloin työntekijä on arvoltaan vesirajassa? Eli milloin tekijä ei tuota vielä mitään lisäarvoa. On vasta nippanappa oikeutettu liksaansa. Eikä yritys kasva piiruakaan. Laske oma bruttopalkkasi ja kerro se kolmella.

Lopputulos on jotakuinkin summa, joka kuluu palkkaasi, sosiaaliturvakuluihin, kiinteisiin menoihin (vuokrat, koneet yms.) ja uuden tai nykyisen asiakassuhteen varmistamiseen. Eli mikäli sinulla on 5 000 euron liksa, sinun pitää tuottaa vähintään 15 000 euroa yksistään laskutusta kuussa, jotta kehtaat palkkaa pyytää.

Ajattele, jos teitä on vaikkapa tiimissä 4 ihmistä, joiden liksa on keskimäärin 6 500 euroa, pitää laskutettavaa syntyä kuussa sellaiset 80 000 euroa. Ja jos homman haluaa kannattavaksi niin summan pitää olla reilusti yli 100 000 euroa kuussa.

Facebookissa on mielenkiintoista seurata, kuinka jotkut ovat ottaneet ateismin julistuksen asiakseen. (Todennäköisesti muihinkin uskontoihin käännyttäjiä löytyy, muttei omassa FB-kaveripiirissä.)

Ateismia pohtiessa nousee väkisin ajatuksia: miksi he keskittyvät niin paljon Jumala-asian ja uskonnon pohtimiseen – se ei ole edes mielenkiintoista? Mikseivät he paneudu uskoon ja uskonkysymyksiin? Ihmisestä ilman uskoa ei tule uskomaton, vaan hän on uskoton. Itselleen ja muille. Kaiken lisäksi tällainen ihminen joutuu perustelemaan jokaisen tilanteen alusta ja uudelleen. Häneltä puuttuu itse asiassa strategia.

Puhuttu ja litteroitu kirjallisuus on usein mielenkiintoisempaa kuin suoraan kirjoitettu kirjallisuus. Intensiteetti ja tarkkuus ovat aivan eri luokkaa kuin oikeinkirjoitukseen tähtäävä nysvääminen. Litteroidussa kirjallisuudessa ei haittaa, jos jokin lause on väärin. Riittää että ajatus on oikein. Vastaanottaja kyllä ymmärtää.

Veikkaan, että Ralph Waldo Emersonin Esseiden karisma piilee siinä, että ne ovat puhuttuja alunperin.

Yleisessä työhyvinvointikeskustelussa on unohdettu täysin työntekijän vastuu, joka on aina 50% työpaikan viihtyvyydestä ja henkisestä ilmapiiristä. Puolet työstä rakentuu tekijyydestä, sanoohan se jo genetiivi nimessä: työntekijä. Silti kysymys työhyvinvoinnista tuntuu sälytetetyn pelkästään työnantajille ja yhteiskunnalle.

Jos pitäisi kadulla kyselyn – miten olet määrittänyt oman tarkoituksensa ammatillisesti – niin harvapa siihen kykenee takeltelematta vastaamaan. Tai mitä olet tehnyt työpaikkasi viihtyvyyden hyväksi? Vastaaminen ei ole työnantajan eikä yhteiskunnan tehtävä vaan jokaisen yksilön.