Kävimme eilen Ruotsissa taidenäyttelyn avajaisissa. Mainosihmisenä saa tuntea aina alemmuutta ruotsalaisia kollegoita tavatessaan – ne ovat niin hyviä siinä. Olivat ne sitten fotareja, suunnittelijoita, digiukkoja…

Mutta taidenäyttelyssä sosiaalinen meininki vastasi Suomea tai vaikkapa Saksaa: pahviviiniä, kertakäyttömukeja, ahdistuneita taideopiskelijoita jne. Johtopäätös: ruotsalaiset ovat tavallisia kuolevaisia mitä itseilmaisuun yksilönä (taiteilijana) tulee. Mutta kollektiivisessa ilmaisussa (brändit, viihde jne.) he ovat omassa supersarjassaan.

Elämän suurimpia kysymyksiä on suunnitelman ja sattuman välisen kitkapinnan hallinta.

Kirjoittamista ja ilmaisua voi verrata kameran sulkimeen. Tiedätte sen linssin ja filmin välissä olevan aukon, jonka suuruutta voi säädellä. Ihminen kun tahtoo olla turhan lavea ja vaihteleva kirjoittamisissaan, ts. tylsä ja mielenkiinnoton.

Mitä tapahtuu, jos tiivistää aukkoaan, eli rajoittaa tyyliään? Mutta antaa aiheestä tietämisen näkyä. Syntyy briljantintarkkaa ilmaisua, joka ei ole enää pieni räpsy maailmasta. Tämän vuoksi hyvää tekstiä on aina ilo lukea.

Ihmisen suhde itseensä ja odotuksiinsa paljastaa luonteen. Luonne määrittää kohtalon. Kuka tällä hetkellä olet?

Luovien ihmisten palkat lähtevät joskus ihan lapasesta. Etenkin asiaa hämmästellään, kun on rekrytointitarpeita. Mitäpä jos ammattilaista ajatellaan kauppana, jossa on eri osastoja? Tällöin hintaa (palkkaa) on paljon helpompi arvioida.

Valitettavan moni on perustanut itsestään erikoisosaston vailla muita tärkeitä osastoja saati kokonaisuuden ymmärrystä. Koko logiikka muuttuu, jos jokaisesta pätevästä osastosta saisi tuhat euroa kuukaudessa? Minun logiikan mukaan tämä olisi vallan demokraattinen palkkausjärjestelmä.

Palavereja sopiessa on jännä nähdä, kuinka ihmisillä on taipumus priorisoida ihmisiä, kohtaamisia ja niiden välistä arvoa. Moni sanoo eksplisiittisesti olevansa tämän ja tämän takia kiireinen, eikä sopimisesta tahdo tulla mitään.

Mikään ei ole tyhmempää kuin priorisointi ihmisten suhteen. Koska mitä tapahtuu ihmiselle, joka haisee kolmannelle latistaen sen toisen, jonka kanssa tapaamista yritetään sopia? Ja vieläpä kaupallisessa kontekstissa. Niin. Tiedät kyllä.

Kaiken lisäksi elämästä tulee hidasta ja hankalaa, jos ihminen alkaa kalkyloida, kannattaako tätä nähdä ja milloin: hän joutuu arvottamaan itseään jatkuvasti, mikä syö energiaa eksistentiaalisena toimintona.

Tapaamisissa kannattaa noudattaa samaa logiikkaa kuin velkavankeudesta pääsemisessä: maksa velat pienimmästä isompaan RIIPPUMATTA velkojen keskinäisistä koroista. Tämä on tutkimusten mukaan havaittu ainoaksi päteväksi keinoksi, kun ihmisiä yritetään pelastaa taloudellisesta ahdingosta.

Hankimme Wörksiä perustettaessa Epsonin jättitulostimen. Niin ison, ettei 120 kiloa japanilaista insinööriosaamista mahtunut edes normaaliin hissiin, joten vaihdoimme sen kahteen hieman pienempään: 7900- ja 3800-versioihin. Ja on muuten olleet just niin hyviä kuin pitikin. Ihminen on fyysinen eläin, ja muotoilu koetaan useimmiten fyysisessä ympäristössä: kaupassa, pakkauksina, julisteina jne. Ja verkkosivukokonaisuuksia on helpompi iteroida isolta lakanalta.

Printteri on filosofiselta kannalta myös tangentissa elämän suurimman mysteerin kanssa: kuinka muuttaa ajattelu konkretiaksi? PPT-projisointi ei ole nimittäin konkretiaa. Juuri tästä syystä tulostaminen lienee se hankalin juttu kaikessa: se ei toimi, paperi tai patruunat on loppu tms. Siksi tulostimiin kannattaa ylipanostaa.

Ketterän menetelmän ytimessä on yhteistyön laatu. Verrattaessa mainostoimistomaailmaan tyytyväisyys on huomattavasti korkeampi. Uskallan väittää näin, koska sen verran monta asiakascasea olemme vetäneet läpi ketterästi.

Karkeasti voidaan ajatella, että perinteisessä mallissa oli hyvä, jos sait puolellesi yhden asiakkaan tiimistä – loput olivat enemmän tai vähemmän epäluuloisia. Ketterässä menetelmässä suurin osa on innoissaan, mutta yksi on terveellä tavalla hieman skeptinen.

Nuoret suomalaiset graafiset suunnittelijat ovat onnettomia taittajia. Tarkoitan lehtitaiton lisäksi ennen kaikkea mainostaittamista. Tuntuu menevän jatsin puolelle nimittäin. Ruvetaan heti soveltamaan ja tekemään jännännäköistä pintaa. Ja unohdetaan, että aina pitää osata kommunikoida: lopputulos on usein vain omituinen ja käsittämätön. Esim. oheinen yksinkertainen leiska tuntuu olevan monelle vieras käsite.

On surullista havaita, kuinka tyhjän päällä moni omituiseen tyyliin takertunut osaaja onkaan, kun muotityyli menee ohi. Jokaisen pitäisi osata tarvittaessa soittaa ihan perusmenuetteja.

Viime viikkoina julkinen keskustelu on käsitellyt työntekijän arvoa. Miksi pomo saa niin paljon enemmän liksaa jne.?

Markkinoinnin ja muotoilun maailmassa asiaa voidaan havainnollistaa takaperoisesti. Milloin työntekijä on arvoltaan vesirajassa? Eli milloin tekijä ei tuota vielä mitään lisäarvoa. On vasta nippanappa oikeutettu liksaansa. Eikä yritys kasva piiruakaan. Laske oma bruttopalkkasi ja kerro se kolmella.

Lopputulos on jotakuinkin summa, joka kuluu palkkaasi, sosiaaliturvakuluihin, kiinteisiin menoihin (vuokrat, koneet yms.) ja uuden tai nykyisen asiakassuhteen varmistamiseen. Eli mikäli sinulla on 5 000 euron liksa, sinun pitää tuottaa vähintään 15 000 euroa yksistään laskutusta kuussa, jotta kehtaat palkkaa pyytää.

Ajattele, jos teitä on vaikkapa tiimissä 4 ihmistä, joiden liksa on keskimäärin 6 500 euroa, pitää laskutettavaa syntyä kuussa sellaiset 80 000 euroa. Ja jos homman haluaa kannattavaksi niin summan pitää olla reilusti yli 100 000 euroa kuussa.

Graafisen suunnittelun opiskelijat ja uran alkuvaiheessa operoivat graafikot puhuvat aina laadusta. Se on hyvä mutta vain osatotuus. Itse asiassa vain 1/3 totuudesta. Laadun lisäksi määrällä ja vauhdilla on vähintään yhtä suuri merkitys.

On kummallista, että harva kiinnittää ammatillisessa kehittymisessään näihin ominaisuuksiin; laatua kun osaa omasta mielestään kuitenkin kaikki tehdä. Kukaan ei tee kuraa tieten tahtoen.

Opetan Design Managementiä Aalto-yliopistossa – sekä TaiKissa että Kauppakorkeakoulussa. On jännä nähdä, kuinka erityyppisesti opiskelijat orientoituvat oppimiseen. TaiKissa opiskelijat ovat nimittäin huomattavan paljon “kriittisempiä”.

Olen päätellyt, että TaiK on kuitenkin tavallaan nuoruuden ja lapsuuden jatkamista; sinähän osaat piirtää! Kauppakorkeakoulu on paljon vakavampi yritys siirtyä aikuisuuteen. Molemmissa asenteissa toki puolensa.

Ymmärrys on jännä instrumentti. Ymmärrys laajentaa pinta-alaa, koska kaikki ulottuvuudet saavat merkityksensä. Ymmärrys on toisaalta maailman nopein 3D-masiina, koska maasto on aina karttaa mielenkiintoisempi. Ymmärryksen avulla saat koko maailman, tosin ensin pitää osata luopua omastaan.

TaiKin graafisen suunnittelun laitoksen seinällä on mielenkiintoinen tyynyjuliste. Sain kuulla, että se on koulussa opiskelleen Dani Bembibren. Hän kuulemma oli oivaltanut oman ammatillisen ideansa ja tehnyt tästä oheisen teoksen. Aivan mahtava!

Muistan kun itse samaisessa opinahjossa määrittelin ideakseni: tee asioita käsitettäväksi. Nimenomaan sanan fyysisessä että semanttisessa ulottuvuudessa.