Kirjoittamista ja ilmaisua voi verrata kameran sulkimeen. Tiedätte sen linssin ja filmin välissä olevan aukon, jonka suuruutta voi säädellä. Ihminen kun tahtoo olla turhan lavea ja vaihteleva kirjoittamisissaan, ts. tylsä ja mielenkiinnoton.

Mitä tapahtuu, jos tiivistää aukkoaan, eli rajoittaa tyyliään? Mutta antaa aiheestä tietämisen näkyä. Syntyy briljantintarkkaa ilmaisua, joka ei ole enää pieni räpsy maailmasta. Tämän vuoksi hyvää tekstiä on aina ilo lukea.

Ihmisen suhde itseensä ja odotuksiinsa paljastaa luonteen. Luonne määrittää kohtalon. Kuka tällä hetkellä olet?

Illalla on Loviisassa Pecha Kucha. Hauska päästä taas kokeilemaan, kuinka tiukassa aikaraamissa esiintyminen sujuu: 20 sekutia per slide ja 20 slideä yhteensä. Ja homma alkaa luonnollisesti kello n. 20 :)

Blogini mahdolliset teinilukijat eivät pidä tästä. Sama teos kasvaa lukijansa mukana. Moni teos nuoruudessani oli mekaanista pänttäämistä tai tuijottelua, vaikkei sitä tietenkään silloin tajunnut – tuli vain pää kipeäksi. Ja taiteen ja ajattelun mielsi helposti vaikeaksi. (Puhutaanhan vaikeatajuisesta taiteestakin).

Teos laajenee muutaman yksinkertaisen tapahtuman jälkeen. Heti kun ihmiselle syttyy pyyteetön rakastamisen kyky – jota voi kutsua myös myötäelämiseksi – todellisuus laajenee moninkertaiseksi. Seuraavaksi sama teos odottaa, että sama tapahtuu lukijaa itseään kohtaan, että hän kykenee tuikkaamaan itsensä osaksi tapahtumia ja silti hymyilemään itselleen – tapahtui mitä tahansa.

Nuoret suomalaiset graafiset suunnittelijat ovat onnettomia taittajia. Tarkoitan lehtitaiton lisäksi ennen kaikkea mainostaittamista. Tuntuu menevän jatsin puolelle nimittäin. Ruvetaan heti soveltamaan ja tekemään jännännäköistä pintaa. Ja unohdetaan, että aina pitää osata kommunikoida: lopputulos on usein vain omituinen ja käsittämätön. Esim. oheinen yksinkertainen leiska tuntuu olevan monelle vieras käsite.

On surullista havaita, kuinka tyhjän päällä moni omituiseen tyyliin takertunut osaaja onkaan, kun muotityyli menee ohi. Jokaisen pitäisi osata tarvittaessa soittaa ihan perusmenuetteja.

Viime viikkoina julkinen keskustelu on käsitellyt työntekijän arvoa. Miksi pomo saa niin paljon enemmän liksaa jne.?

Markkinoinnin ja muotoilun maailmassa asiaa voidaan havainnollistaa takaperoisesti. Milloin työntekijä on arvoltaan vesirajassa? Eli milloin tekijä ei tuota vielä mitään lisäarvoa. On vasta nippanappa oikeutettu liksaansa. Eikä yritys kasva piiruakaan. Laske oma bruttopalkkasi ja kerro se kolmella.

Lopputulos on jotakuinkin summa, joka kuluu palkkaasi, sosiaaliturvakuluihin, kiinteisiin menoihin (vuokrat, koneet yms.) ja uuden tai nykyisen asiakassuhteen varmistamiseen. Eli mikäli sinulla on 5 000 euron liksa, sinun pitää tuottaa vähintään 15 000 euroa yksistään laskutusta kuussa, jotta kehtaat palkkaa pyytää.

Ajattele, jos teitä on vaikkapa tiimissä 4 ihmistä, joiden liksa on keskimäärin 6 500 euroa, pitää laskutettavaa syntyä kuussa sellaiset 80 000 euroa. Ja jos homman haluaa kannattavaksi niin summan pitää olla reilusti yli 100 000 euroa kuussa.

Opetan Design Managementiä Aalto-yliopistossa – sekä TaiKissa että Kauppakorkeakoulussa. On jännä nähdä, kuinka erityyppisesti opiskelijat orientoituvat oppimiseen. TaiKissa opiskelijat ovat nimittäin huomattavan paljon “kriittisempiä”.

Olen päätellyt, että TaiK on kuitenkin tavallaan nuoruuden ja lapsuuden jatkamista; sinähän osaat piirtää! Kauppakorkeakoulu on paljon vakavampi yritys siirtyä aikuisuuteen. Molemmissa asenteissa toki puolensa.

TaiKin graafisen suunnittelun laitoksen seinällä on mielenkiintoinen tyynyjuliste. Sain kuulla, että se on koulussa opiskelleen Dani Bembibren. Hän kuulemma oli oivaltanut oman ammatillisen ideansa ja tehnyt tästä oheisen teoksen. Aivan mahtava!

Muistan kun itse samaisessa opinahjossa määrittelin ideakseni: tee asioita käsitettäväksi. Nimenomaan sanan fyysisessä että semanttisessa ulottuvuudessa.

Tommy Tabermann kertoi Kuinka kirjani ovat syntyneet -luentosarjassa taannoin, kuinka työn keskiössä on itsekuri. Joka päivä hän aloitti runon kirjoittamisen kuin Sisyfoksen kiven vierittämisen. Vierittäjän täytyy vain uskoa, että kivelle kasvaa lopulta siivet. Jari Tervo puolestaan mainitsi jossakin haastattelussa, että elämä on pitkälti kehtaamislaji.

Tein kyseisistä epiteeteistä nelikentän. Jokaiseen sektoriin näköjään solahtaa helposti tunnistettavat profiilit työväestöstä.

David Rockin Your Brain at Work voidaan tiivistää ihmiseen kykyyn ottaa kantaa todellisuuteen, mikä on ihmisyyden ydin.

1. Useimmat ihmiset reagoivat melko satunnaisesti asioihin, joita taivaalta sattuu tippumaan.

2. Parempi vaihtoehto on merkata (labeling) tapahtuma merkitykselliseksi. 

3. Paras tapa on oppia lukemaan taustalla piilevät motiviit ja saada ne pyyteettömästi seuraavalle kasvun tasolle (reappraisal).

Törmäsin eilen itsestäänselvään fysiikan lakiin: huipun korkeuden määrää pohjan leveys. Keskitymme usein elämässämme vain korkeuteen, emmekä kiinnitä huomiota leveyden mahdollistamiin kiintopisteisiin. Ja näiden osaamisen ja erikoistumisen kiintopisteiden pitää olla nimenomaan toisistaan mahdollisimman kaukana.

Ihmiset kyllä erikoistuvat, mutta kapealti. Mitä vikaa siinä on? Pienikin puhuri ja muutos kaatavat sellaisen spesialistin.

Luovuus on kyky tuottaa todellisuutta. Luovuus on kyky nähdä maailma sellaisena kuin se olisi toisin. Maailma pitää siis nähdä toisin ja valmiina. Tämän tähden luova aloittaa aina lopusta ja alusta samanaikaisesti.

Esineitä, makuja, työpaikkoja, palveluita ja jopa aatteita brändätään. Miksei opetusta ja tietoa? Opetuksen ja tiedon oletetaan olevan eksaktia.

Tosiasiassa tietoyhteiskunnassa kaikki käsittelevät sangen usein samaa aihetta, mutta vain eri konteksteissa. Opetus ja tieto eivät siis nauti uniikin identiteetin asemaa enää. Ja brändäyksen idea syntyy juuri tuolla hetkellä, kun asioista pitää tehdä erityisempää. Ja mikseivät opetus ja tiedon omaksuminen (oppiminen!) voisi olla erityisen oivaltavaa ja tehokasta?

Graafinen suunnittelu on erikoinen ammatti, koska sillä  voi avata tässä yhteiskunnassa miltei minkä tahansa oven. Se on mahtavaa!

Kääntöpuolena voi olla myös ahdistus. Olen ollut viikolla opettamassa Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa muotoilujohtamista. Moni opiskelija tuntuu tuskailevan, minkä oven tulevaisuudessa tahtoisi avata.

Mielestäni on ihan yks lysti, minkä oven opiskelija tulee avanneeksi. Kunhan avaa jonkin, eikä jää ruikuttamaan.

Osallistuin viikolla eräälle prof. Pekka Mattilan luennolle Kauppakorkeakoulussa. Pekalta tuli mielenkiintoinen näkemys koskien kurssikirjaa: se on kuin keittokirja erilaisine viitekehyksineen ja teorioineen.

Metafora on mielenkiintoinen yleisemminkin. Kuinka yksipuolisia ovatkaan ihmiset, jotka vaahtoavat pelkän grillaamisen puolesta; tapoja kypsyttää ruokaa on muitakin? Myös osaamisen ja viisauden voi saavuttaa monella tapaa.