Tommy Tabermann kertoi Kuinka kirjani ovat syntyneet -luentosarjassa taannoin, kuinka työn keskiössä on itsekuri. Joka päivä hän aloitti runon kirjoittamisen kuin Sisyfoksen kiven vierittämisen. Vierittäjän täytyy vain uskoa, että kivelle kasvaa lopulta siivet. Jari Tervo puolestaan mainitsi jossakin haastattelussa, että elämä on pitkälti kehtaamislaji.

Tein kyseisistä epiteeteistä nelikentän. Jokaiseen sektoriin näköjään solahtaa helposti tunnistettavat profiilit työväestöstä.

Törmäsin eilen itsestäänselvään fysiikan lakiin: huipun korkeuden määrää pohjan leveys. Keskitymme usein elämässämme vain korkeuteen, emmekä kiinnitä huomiota leveyden mahdollistamiin kiintopisteisiin. Ja näiden osaamisen ja erikoistumisen kiintopisteiden pitää olla nimenomaan toisistaan mahdollisimman kaukana.

Ihmiset kyllä erikoistuvat, mutta kapealti. Mitä vikaa siinä on? Pienikin puhuri ja muutos kaatavat sellaisen spesialistin.

Luovuus on kyky tuottaa todellisuutta. Luovuus on kyky nähdä maailma sellaisena kuin se olisi toisin. Maailma pitää siis nähdä toisin ja valmiina. Tämän tähden luova aloittaa aina lopusta ja alusta samanaikaisesti.

Osallistuin viikolla eräälle prof. Pekka Mattilan luennolle Kauppakorkeakoulussa. Pekalta tuli mielenkiintoinen näkemys koskien kurssikirjaa: se on kuin keittokirja erilaisine viitekehyksineen ja teorioineen.

Metafora on mielenkiintoinen yleisemminkin. Kuinka yksipuolisia ovatkaan ihmiset, jotka vaahtoavat pelkän grillaamisen puolesta; tapoja kypsyttää ruokaa on muitakin? Myös osaamisen ja viisauden voi saavuttaa monella tapaa.

Eilen Jean Paul Caltier esitteli televisiossa suunnittelemaansa fashion-joulukuusta. Tiedätte, hänen englantinsa on vahvasti ranskaksi murrettua, mutta into ja energia korvaavat perinteisen myyntiretoriikan.

Into on myynnin suurin argumentti. Joskus tuntuu, että energiataso yleisemmin on vaikuttamisen ja taiteen tärkein kriteeri. Siksi demonisuuskin voi olla hyvin vaikuttavaa. Ajattelepa vaan vaikka Turkkaa.

Eri taidemuotoja ja taiteilijoita tarkastellessa ei voi olla huomioimatta niiden suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan. Teatteri-ihmiset ovat jotenkin väkisinkin vasemmalle kallellaan – ajaako yleisömassan keskiprofiili kosiskelemaan hieman alempia sosiaaliluokkia?

Kuvataide on siinä mielessä mielenkiintoinen taidemuoto, että potentiaaliset ostajat ovat pääsääntöisesti äveriäitä ihmisiä. Kuvataiteilijat itse toisaalta ovat tottuneet elämässään niukkaan elämään. On hauska seurata ja ihailla muutamia menestyjiä tässä ääripäiden lajissa; kuinka elää samanaikaisesti niukkuuden ja überluksuksen paralleeleissa.

Rosa Liksomin haastattelu HS:n Kuukausiliitteessä on mainio esimerkki tästä. Kysymys on itsekurista ja asenteesta.

Oletko intohimoinen vai kunnianhimoinen? Vastaus kertoo kohtalosi.

Ihmisen idea on auttaa. Päätös siitä, ketä ja miten hän yrittää auttaa, määrittää ihmisen identiteetin. Mikäli hän päättää ensisijaisesti auttaa itseään, hän on kunnianhimoinen. Mikäli hän päättää auttaa muita, hän on intohimoinen. Kunnianhimo perustuu ihmisen itsensä pönkittämiselle ja totutun alleviivaamiselle. Kunnianhimo ei siis ole uutta luovaa. Intohimo sen sijaan on. Muiden auttaminen luo paikkoja ja tilanteita, joita ei voi ennalta vaatia kunnianhimon tavoin.

Kulttuurialat ovat useimmiten kunnianhimon ryydittämiä ja siksi ei-luovia. Esimerkiksi esikoiskirjalijoilla motiiveina ovat kirjailijuus ja kirja, vaikka ensisijaisena motiviina pitäisi olla halu kertoa tarina.

Tänä viikonloppuna näköjään todellisuus muuttuu taiteeksi. Puun takaa, pyytämättä ja todennäköisesti tekijänsäkin yllättäen. Maailma on ihmeellinen paikka.

NELOSEN UUTISET/ Janne Gallen-Kallela-Sirén:

”Sitä en ole miettinyt, että miltä se näyttäisi. Jos ajattelet nyt arkkitehtuuria, niin sitä en ole ajatellut tai miettinyt. Mutta sitä olen ajatellut, että meillä on nyt takanamme noin 500 vuotta ns. Gutenbergin galaksia, galaksia, jossa painettu sana, kirjoitettu sana on ollut hegemoninen vallan väline. Ja me nyt tällä hetkellä seisomme visuaalisen vuosisadan kynnyksellä. Ja tämä vanha, Gutenbergin galaksi horjuu meidän ikään kuin takanamme ja jalkojemme alla. Ja me kun astumme tähän visuaaliseen maailmaan, meillä täytyy olla niitä lukutaitoja, jotka ovat mahdollistaneet meille elämän tässä Gutenbergin galaksissa. Ja tällä visuaalisen lukutaidon kentällä ja sen kaikilla – sanotaanko – ympäröivillä kentillä tarvitaan huipputoimijoita, -laitoksia, -instituutioita, -museoita, -taiteilijoita, jotka ikään kuin voivat ottaa tämän keskiön tällaisessa uudenlaisessa maailmassa, jonka me tiedämme olevan jo ympärillä, mutta jota me emme aina välttämättä osaa ikään kuin artikuloida todellisuutena. Jos me kysytään tänä päivänä henkilöltä, että montakos tuntia sinä Jussi-Pekka, Janne taikka Simo olet opiskellut koulussa visuaalista lukutaitoa, niin yleensä se vastaus on nolla tuntia. Ja kuitenkin valtaosa niistä päätöksistä, joita me päivittäin teemme koskee nimenomaan visuaalista päätöksentekoa: ostanko tuon esineen vai tuon? Menenkö juttelemaan tämän tytön tai pojan kanssa vai en? Vihaanko tuota ihmistä vai en? Vihan, rakkauden, intohimon kulttuurit ovat hyvin pitkälle visuaalisuudesta riippuvaisia ja tarvitsemme visuaalista lukutaitoa erityisesti pienessä maassa, joka ikään kuin nojaa innovaatioihin. Tästä selvityksestä sanoisin vielä sen verran, että meillä Suomessa tehdään paljon strategioita. Ja se on tärkeää ja hyvä asia. Mutta täytyy muistaa, että taktiikalla voitetaan taistelu, strategialla voitetaan sota. Ja strategian taustalla täytyy olla jokin päämäärä. Nyt meillä on ollut taktiikka. Meillä on strategia. Mutta meillä on ihan konkreettinen päämäärä, että jos kaikki menee kohdalleen, Suomeen, Helsinkiin nousee vuosina 2017-2018 museo, joka nousee toivottavasti maailman globaalien museoiden joukkoon.”

Todellisuus lyö fiktion laudalta. Aina. Lukekaa HS B13, 14.1.2012. Petteri Ala-Kivimäen ja valokuvaaja Vesa Koivusen koko sivun muotokuva Suomen lupaavimmasta painonnostaja Milko Tokolasta on huikea. Jo pelkkä aloituslause pistää odotukset korkealle: “Pikkupoikana Milko söi lusikalla voita suoraan paketista.”

Ala-Kivimäki hallitsee kokonaisuuden mestarillisesti. Tässä katkelmia ja osumia: “Partakin kasvoi jo ala-asteella… Pikku hiljaa paljastui, että vain Milkon ujous voitti hänen voimansa… 13-vuotiaana Milko voitti kaksi vuotta vanhemman Miikka-veljen seitsemän kilometrin matkalla. Miikko ajoi mopolla ja Milko polkupyörällä… Pystyyn pyörtynyt painonnostaja.”

Vilpittömät onnittelut tekijöille onnistuneesta muotokuvasta. Tehkäämme me muutkin samalla pieteetillä työmme.

Minulla oli eilen sattumalta kunnia tavata Bonkin isä Alvar Gullichsen. Vaihdoimme pari sanaa Bonkista.

Taiteilija nosti keskeisimmäksi kriteeriksi pieteetin, joka nimenomaan tulee vieneeksi teokset omaan todellisuuteensa. Teoksista tuleekin tosia, ei vitsejä. Kesällä 2012 Bonk kuulemma tekee comebackin :)

Piirsin hieman uudesta näkökulmasta munakanaluovuudesta. Eikä tämäkään vielä liene lopullinen.

Mietin fiktiivisiä kirjoittamisiani. Parhaiten homma sujuu, kun kattoajatus on kirkas ja tarinan detaljit kohtuuttomia. Täytyy siis uskaltaa luottaa lukijaansa, joka tehtäväksi jää täyttää kaikki tarpeellinen siinä välissä. Oleellista on siis saada lukija yhteistyökumppaniksi. Siksi esiteltävä hahmo täytyy luoda rakkaudella, jota kohtaan molemmat osapuolet tuntevat myötätuntoa.

Kuinka säilyttää uteliaisuus ja oppimisen halu? Kuinka välttää houkutus helpolle rahastamiselle? Ihminen on motivoituneempi, kun hän oppii uutta sopivan haastavassa ympäristössä.

Periaatteessa oheinen kaava on tutumpi taiteen parista: kuinka tekijä muuttaa voimakkaasti tyyliään? On siis kriittisesti tarkasteltava itseään, milloin ammatillinen ilmaisu manerisoituu, vaikka ilmaisu sinänsä olisi taitavaa ja siitä saisi rahaa. Etenkin kuvittajille tämä on erityisen vaarallista. Asiakkaat rupeavat tilaamaan kivaksi havaittua tyyliä, mikä betonoi ammatillisen kehityksen väärälle uralle.

Epäonnistuminen on muodikas aihe. Siihen kannustetaan. Epäonnistuminen palkitsee ainoastaan, jos lopussa seisoo onnistuminen. Epäonnistuminen on mielekästä, mikäli sen voi muotoilla oppimisprosessiksi.

Perinteisessä mainosmaailmassa valitettavan harvoin suunnittelijan kannalta voi edetä yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja isoista epäonnistumisista ole mitään iloa. Vedetään päin seinää, petytään ja muututaan epävarmoiksi ja epäluuloisiksi.